valo

Olen tänään harjoitellut käyttämään vesiliukumikrotomia. Vuosi sitten en edes tiennyt että sellaisia on olemassa.

Olen oppinut, että valon avulla voi mitata/nähdä jopa plasman proteiinipistoisuuden. Valo, miten ihanalta se tuntuukaan! Oi valoisat kesäyöt. Koko kaupunki nauttii pitkälle yöhön loputtomasta kultaisesta valosta.

ja sitten kun tulee pimeys, melkein häviää itsekin pimeyteen.

Ajelin eilen pyörällä kouluun. Nyt on niin kaunista! Syksyn monet eri sävyt ilmestyvät hiipien, kun valo alkaa vaihtua pimeydeksi. Yhtenä päivänä huomaat yhden  ja sitten toisen värikkään puun ja kohta niitä on jo kaikkialla.

Sitten kun valo viimein lopullisesti katoaa, kaikki väritkin katoavat. Mikään ei ole enää minkään väristä.

Entä jos valo ei tule enää takaisin ja kaikki on vaan harmaata, märkää ja homeista eikä mikään kuivu enää koskaan?

Onneksi on kynttilöitä ja valoja, sekä joskus pilkahdus sinistä taivasta ja äärettömyydessään kiitävät pilvet. Tähtitaivas ja linnunrata, tai jos hyvä tuuri käy; revontulet.

Sininen kuutamo joka luo varjot hohtavalle hangelle.

Mikä mahtaa olla sietämisen salaisuus? Ehkä se, että näkee sen mitä ei näe. Valon vaikutuksen, vaikka itse valo ei olisikaan nähtävissä.

Se voisi olla vaikka kiitollisuutta.

Pätee elämään suuremmassakin mittakaavassa.

 

 

voi elämä

On blogitaukoa pidellyt. Tuntuuko vuosi sitten missään? Ainakin nilkoissa, ranteissa ja lapaluiden välissä. Ehkä hiukan otsalohkon sisäpuolellakin, ainakin satunnaisesti.

Taas on yksi vuosi elämästä mennyt jota ei ikinä saa takaisin.

Istuskelen ja mietin kuinka kiitollinen olen, että olen jaksanut, oppinut, tutustunut, saanut uusia kokemuksia ja kokemusta.

Pää on ollut täynnä monenlaisia ajatuksia. Ajatuksia kärsimyksestä, yksinäisyydestä, vanhuudesta, sairaudesta, ajasta, elämästä ja ainakin ystävällisyydestä.

Olen miettinyt kohtaamisia. Onko jokaisella kohtaamisella merkitystä? Miksi minä ja tämä henkilö kohtaamme tässä kohdassa? Molemmilla oma elämä ja sen mukanaan tuomat haasteet, ilot ja surut. Kokonainen ihmiselämä.

Pitkästä aikaa on ollut monenlaisia kontakteja ihmisiin ympärillä. Vielä hetki sitten oli  aika jolloin kontaktit olivat rajoittuneet varsin pienelle alueelle.

Jaettu ilo on kasinkertainen ilo. Jaettu suru on hiukan helpompi kantaa.

Täällä me kaikki kuljemme oman elämämme ”vankeina”, ei ehkä nähdä sitä  joka vieressämme taistelee samaa taistelua, tai sitä jonka seura meille niin hyvää tekisi.

Jospa osaisi olla rohkeampi ja kääntyä itsestään ulospäin ei itseensä sisäänpäin. Mitä se muuttaisi?  vai muuttaisiko mitään?

 

 

syksy

 

On tullut treenattua. Jopa siinä määrin, että yöllä heräilen lihassärkyyn. Särky on kylläkin vain toisessa kädessä. Haravointikädessä.

Mutta se lienee vaivan arvoista sillä, mikä voittajafiilis tuleekaan kun koko piha on puhtaaksi haravoitu!

Tosin melko lyhytkestoinen voittajafiilis.

Koska seuraavana aamuna vähintäänkin saman verran lehtiä on tipahdellut nurmikolle…

Olen tatuoinut silmäluomenikin trendikkäästi punaisella! Eikä siihen muuta tarvittu kuin harava ja haravan varressa heiluva tytär.

Säästyi rahat ja silmä! (Luojalle kiitos!)

Jos jotakuta kiinnostaa että mitä mulle kuuluu, niin lehtiä. Lehtiä etupihalla, lehtiä takapihalla, omenapuunlehtiä, tammenlehtiä,vaahteranlehtiä, koivunlehtiä, keltaisia lehtiä, ruskeita lehtiä, puanisia lehtiä, lehtikasoja. Onhan noita. Eikä lopu.

Ainakaan ihan vielä.

Kaunista on kyllä ollut. Olen nauttinut!

Varsinkin pyöräillessä kauniista maisemista.

Huom! ns. nauttinut pyöräilystä. Alan edistyä.

 

London baby

Kiireinen opiskelijaelämäni on vienyt ajan blogilta. #nyyh

Mutta nyt ajattelin että laitanpas taas asiat tärkeysjärjestykseen, eli blogi ensin, sitten insta.

Terveisiä Metropolin sykkeestä! Kävin Lontoossa kera yhden elämäni miehistä!! Meillä oli hieno reissu, vaikka kännykkä varastettiinkin, kävimme välillä toistemme hermoille, emmekä löytäneet muuta ruokapaikkaa kuin Mc Donald´sin.

Meillä oli varsin mukavat matkaseuralaiset!

Joko istuimme metrossa tai kävelimme.

”mind the gap between the train and the platform” oli iskulauseemme.

Olen usein miettinyt että miksi Lontoossa bussit on double deckereitä.

Sekin selvisi; koska siellä on niin paljon ihmisiä.

Osasimme arvostaa ilmaisia museoita.

Olin oikein häkeltynyt kaikesta siitä mitä ihminen on keksinyt ja tehnyt.

Kehityksestä. Tekonologiasta. Meille itsestäänselvyyksistä. Jokaipäiväisistä hyödykkeistä.

Puhumattakaan maapallosta, pimeässä hohtavista dinosauruksista jne.

talking about coincidence.

Melkosta sattumaa todellakin. Tai siis sattumaa sattuman perään. Tarkemmin ajateltuna sattumaa, sattumaa, sattuman, sattuman, sattuman perään.

Sattuma sulla on sanonko missä? En sano, koska en halua olla karkea.

Mutta jos joku joskus kysyy miksi minä uskon maailmankaikkeuden Luojaan,

niin that’s one of those reasons.

Olen puhunut.

#peace.

 

 

 

 

täähä o täyrellistä!

Aloitan pukeutumisen. Mielikuvissani olen seesteisen tyylikäs.

Tosielämässä yritän epätoivoisesti etsiä edes jotain sopivaa asua. Siis ihan vain päälle laitettavaksi. Helpommin sanottu kuin tehty. Pyllyvako vilkkuu, näissä on reikä, tässä korostuu vatsamakkara, tässä on (ei niin ) kiva tahra jne.

You name it, I got it.

Olenkohan ainoa kenelle pukeutuminen on näin työlästä?

Lisäksi ”mood of the week” on kaikki tuntuu vähän liian masentavalta.

(hormoonit you know.)

Sain ystävältäni kortin opiskelun alkamisen kunniaksi.

”She believed she could so she did.” On uskoa koeteltu.

Takaravossa kummittelee sanat: tuleeko tästä opiskelusta ja perhe-elämän, hoitopaikkaa vailla olevien lasten, kalkkeutuneiden aivojen yhdistelmästä yhtään mitään (muuta kuin yksi iso sillisalaatti)?

 

Taas pitäisi  käydä kaappeja läpi ja vaihtaa lapsen vaatteet isompaan kokoon. Kaapissa on sellaistakin napapaitaa, joka ei normaalikokoisena näyttäisi napaa lainkaan. Vähän vihjasinkin tästä lapselleni, joka  3-vuotiaan itsevarmuudella totesi:

”Äiti, älä höpötä! Nää on ihan täydelliset!!”

Siispä, otan mallia lapseltani ja luotan itseeni, kykyihini ja valintoihini.

I can do this.

Täähän on täydellistä!

oma aika

Opiskelijalla kuuluu olla vilkas yöelämä. Ja onkin. Viime yönäkin oli ainakin ukkosta, pissahätää ja pahaa unta. Aamulla kun kampesin itseäni ylös sängystä ilta – ja se kuuluisa oma aika, tuntui olevan valovuosien päässä.

Koulua oli tänään kahdeksasta neljään, E:llä ratsastus viideltä ja siinä välissä läpystä vaihto lastenhoitajan kanssa. Ja ai niin, N piti hakea eskarista!!! (paitsi että olisin unohtanut sen sinne ellei parempi puolisko olisi muistanut hakea).

R jäi itkemään aamulla kun työnnyin ulos ovesta ja lähdin vipittämään

(mitä muutakaan tunturi vipillä ajo voi olla!)

kohti koulua, jokaisen äidin paras kaveri -huono omatunto- matkakumppanina.

Uus ennätys muuten tänään, 20 min. (#bileet)

Tänään koulussa pisteltiin toisamme ekaa kertaa oikealla neulalla. (mutta ei vessassa, eikä nurkan takana, turha huolestua.)

Illalla kun makoilin päälläni lapsi, mitä erikoisimmissa asennoissa, ajattelin että jos sitä yhtä koulutehtävää vielä aloittelisi ja avaisi cokiksen kun se kuuluisa oma aika koittaisi (”miesvapaatakin” olisi, koska jääkiekkotreenit).

(nuku lapsi!!! Nuku JO!!! )

Sitten havahdun kuolalammikosta kun kello lyö kymmenen.

Liian myöhäistä innostua enää mistään muusta kuin omasta sängystä.

Saa nähdä mitä kaikkea ohjelmaa on varattu  tulevan yön yöelämään…

 

 

 

Hei vaan kaikille!

Minoon 37-vuotias opiskelija Suomen Turkkusest.

Olin aika innoissani siitä, että voin pyöräillä kouluun. Ostin uuden kypärän ja uuden pyörän lukon. Punainen Tunturi vippini on vertaansa vailla. Ensimmäisenä koulupäivänä hyppäsin ratsuni selkään ja lähdin suurin toivein matkaan. Eturengas oli ollut aamulla tyhjä ja kiltti mieheni oli pumpannut sen taas täyteen ilmaa. Mikään ei voisi pysäyttää minua!

(Paitsi ehkä puhjennut rengas)

Olin päässyt ehkä kilometrin ja rengas oli taas tyhjä. Hylkäsin pyöräni pubin pihaan, lausuin äänettömän rukouksen, että uusi lukkoni pitäisi vorot loitolla ja hyppäsin bussiin.

 

Aikuisten oikeasti olen saanut tänä vuonna olla katsomassa rakasta serkkuani Ironman kisassa. Oliko se nyt 160km pyöräilyä.

Hyvät (esimerkilliset) ystäväni pyöräilivät syöpää sairastavien lasten vuoksi Turusta Pariisiin tänä kesänä, siinäkin taisi mennä enemmän kuin se 5-6 km mikä minulla on kouluun.

Pyöräily on trendikästä ja ekologista.

Sitä saattaa itselleen tulla harhakuvitelmia, että 6km ei tunnu missään jos toiset jaksavat kevyesti yli sata. Väärin luulin.

Kun yrittää väkisin kammeta viimeistä ylämäkeä koululle henkihieverissä, ainoa mikä saa kävelemisen sijaan pysymään pyörän selässä on ylpeys. Jos muut jaksaa Pariisiin, niin minä jaksan tuon mäen päälle. En valita silti – tai siis valitan-, mutta ylpeys, mikä mahtava motivaattori oletkaan!!

Ensimmäiset puoli tuntia oppitunnista olenkin sitten trendikkässti kirkuvan punainen ja tuoksun kestosuosikkihajusteelle, oi niin herkulliselle hielle.

Ilmastonmuutos, oletko nyt tyytyväinen? Olen antanut kaikkeni!

Paitsi että täytyy viellä pyöräillä takaisin kotiin….