täähä o täyrellistä!

Aloitan pukeutumisen. Mielikuvissani olen seesteisen tyylikäs.

Tosielämässä yritän epätoivoisesti etsiä edes jotain sopivaa asua. Siis ihan vain päälle laitettavaksi. Helpommin sanottu kuin tehty. Pyllyvako vilkkuu, näissä on reikä, tässä korostuu vatsamakkara, tässä on (ei niin ) kiva tahra jne.

You name it, I got it.

Olenkohan ainoa kenelle pukeutuminen on näin työlästä?

Lisäksi ”mood of the week” on kaikki tuntuu vähän liian masentavalta.

(hormoonit you know.)

Sain ystävältäni kortin opiskelun alkamisen kunniaksi.

”She believed she could so she did.” On uskoa koeteltu.

Takaravossa kummittelee sanat: tuleeko tästä opiskelusta ja perhe-elämän, hoitopaikkaa vailla olevien lasten, kalkkeutuneiden aivojen yhdistelmästä yhtään mitään (muuta kuin yksi iso sillisalaatti)?

 

Taas pitäisi  käydä kaappeja läpi ja vaihtaa lapsen vaatteet isompaan kokoon. Kaapissa on sellaistakin napapaitaa, joka ei normaalikokoisena näyttäisi napaa lainkaan. Vähän vihjasinkin tästä lapselleni, joka  3-vuotiaan itsevarmuudella totesi:

”Äiti, älä höpötä! Nää on ihan täydelliset!!”

Siispä, otan mallia lapseltani ja luotan itseeni, kykyihini ja valintoihini.

I can do this.

Täähän on täydellistä!