London baby

Kiireinen opiskelijaelämäni on vienyt ajan blogilta. #nyyh

Mutta nyt ajattelin että laitanpas taas asiat tärkeysjärjestykseen, eli blogi ensin, sitten insta.

Terveisiä Metropolin sykkeestä! Kävin Lontoossa kera yhden elämäni miehistä!! Meillä oli hieno reissu, vaikka kännykkä varastettiinkin, kävimme välillä toistemme hermoille, emmekä löytäneet muuta ruokapaikkaa kuin Mc Donald´sin.

Meillä oli varsin mukavat matkaseuralaiset!

Joko istuimme metrossa tai kävelimme.

”mind the gap between the train and the platform” oli iskulauseemme.

Olen usein miettinyt että miksi Lontoossa bussit on double deckereitä.

Sekin selvisi; koska siellä on niin paljon ihmisiä.

Osasimme arvostaa ilmaisia museoita.

Olin oikein häkeltynyt kaikesta siitä mitä ihminen on keksinyt ja tehnyt.

Kehityksestä. Tekonologiasta. Meille itsestäänselvyyksistä. Jokaipäiväisistä hyödykkeistä.

Puhumattakaan maapallosta, pimeässä hohtavista dinosauruksista jne.

talking about coincidence.

Melkosta sattumaa todellakin. Tai siis sattumaa sattuman perään. Tarkemmin ajateltuna sattumaa, sattumaa, sattuman, sattuman, sattuman perään.

Sattuma sulla on sanonko missä? En sano, koska en halua olla karkea.

Mutta jos joku joskus kysyy miksi minä uskon maailmankaikkeuden Luojaan,

niin that’s one of those reasons.

Olen puhunut.

#peace.

 

 

 

 

täähä o täyrellistä!

Aloitan pukeutumisen. Mielikuvissani olen seesteisen tyylikäs.

Tosielämässä yritän epätoivoisesti etsiä edes jotain sopivaa asua. Siis ihan vain päälle laitettavaksi. Helpommin sanottu kuin tehty. Pyllyvako vilkkuu, näissä on reikä, tässä korostuu vatsamakkara, tässä on (ei niin ) kiva tahra jne.

You name it, I got it.

Olenkohan ainoa kenelle pukeutuminen on näin työlästä?

Lisäksi ”mood of the week” on kaikki tuntuu vähän liian masentavalta.

(hormoonit you know.)

Sain ystävältäni kortin opiskelun alkamisen kunniaksi.

”She believed she could so she did.” On uskoa koeteltu.

Takaravossa kummittelee sanat: tuleeko tästä opiskelusta ja perhe-elämän, hoitopaikkaa vailla olevien lasten, kalkkeutuneiden aivojen yhdistelmästä yhtään mitään (muuta kuin yksi iso sillisalaatti)?

 

Taas pitäisi  käydä kaappeja läpi ja vaihtaa lapsen vaatteet isompaan kokoon. Kaapissa on sellaistakin napapaitaa, joka ei normaalikokoisena näyttäisi napaa lainkaan. Vähän vihjasinkin tästä lapselleni, joka  3-vuotiaan itsevarmuudella totesi:

”Äiti, älä höpötä! Nää on ihan täydelliset!!”

Siispä, otan mallia lapseltani ja luotan itseeni, kykyihini ja valintoihini.

I can do this.

Täähän on täydellistä!